Alisa, 22, on täysin oikeilla jäljillä

Taloudellinen riippumattomuus on taas tänään ollut isosti tapetilla, kun Helsingin Sanomat julkaisi (täysin epäonnistuneella otsikolla varustetun) artikkelin 22-vuotiaasta tradenomiopiskelijasta Alisasta, joka tavoittelee aikaista eläkettä. Tiedä sitten, ovatko nämä lisääntyvät artikkelit kokoajan niitä pörssihuipuista viestiviä signaaleita, mutta joka tapauksessa artikkeli ja siitä herännyt keskustelu on ollut varsin mielenkiintoista.

Sijoitusteemainen twitter-feediini tulvi yllätyksekseni aika paljon kritiikkiä, tai sanotaanko kriittistä ihmettelyä artikkelia kohtaan. Mieleni tekisi sanoa jopa kognitiivista dissonanssia.

Oma näkemykseni artikkeliin on: Alisa on ehdottomasti oikeilla jäljillä ja huomattavasti pidemmällä omassa ajattelussaan kuin mitä vaikka allekirjoittanut oli 22-vuotiaana. Artikkelin pohjalta uskon ehdottomasti, että Alisalla on edessään hyvä tulevaisuus. Saavuttaako hän täyden taloudellisen riippumattomuuden tavoittelemaansa 35 ikävuoteen mennessä? Todennäköisesti ei. Mutta näkisin, että hän on löytämässä hyvän elämänfilosofian, joka sivutuotteenaan mahdollistaa kenties 50% taloudellisen riippumattomuuden tuohon ikätavoitteeseen mennessä, ja sen jälkeen jo jopa todennäköisesti täyden riippumattomuuden seuraavan 10 vuoden aikana. 

Katsotaanpa sitten vähän sitä Twitterosfäärin antia. Tässä muutamia kommentteja:
  • "Itse en pysty samaistumaan ollenkaan Alisan mielikuvaan työelämän oravanpyörästä. Eikö kannattaisi hakeutua sellaisiin hommiin, jotka ovat kovja muulloinkin kuin palkkapäivänä? Silloin ei tarvitsisi elää sit kun -elämää"
  • "Firettäminen on ilmiönä kiinnostava, mutta työstä tuntuu usein tulevan näissä jutuissa vain välttämätön paha. Kouluttautuminen mielellääksi kokemalleen alalle ja arkistetkin työtehtävät tuovat kuitenkin paljon merkityksellistä sisältöä elämään"
  • "Se näissä jutuissa ihmetyttääkin, miksi joillain nuorilla on niin negatiivinen kuva työelämästä. Että se on pelkkää oravanpyörää, eikä työstä voisi muka nauttia. Ehkä työuupumuksesta ja muusta puhuminen on johtanut siihen, positiiviset puolet jäävät vähemmälle huomiolle mediassa"

Ongelmahan on siis vallan helppo ratkaista: hakeudu kutsumusammattiin! That's it, folks - täällä ei ole enää mitään nähtävää. Vaihtakaamme siis kaikki omat työmme kutsumusammatteihin, joita voi tehdä juuri itselleen sopivan verran ja haluaminaan päivinä. :)

Kuinkakohan moni tämänpäivän töistä on oikeasti ns. kutsumusammatteja? Onnittelen vilpittömästi niitä paria prosenttia tai prosentin kymmenysosia, jotka sellaisen oikeasti löytävät tämänpäivän yhteiskunnasta.

Tai kenties oravanpyörässä juokseminen on jo niin de facto, että porukka pitää sitä kuplansa sisällä ihan normaalina elämisenä. Toki on myös mahdollista, että he aidosti pitävät työstään ja urastaan (ja siis tekisivät sitä ilman taloudellista riippuvuuskytköstä), ja sehän on hieno asia, jos näin on (onnittelut!). Väitän kuitenkin, että valtaosalla tilanne ei ole läheskään näin ruusuinen, tai sitten tosiaan ollaan niin tiukasti siellä oman kuplan sisällä, ettei todellisuutta edes tiedosteta ennen kuin se kriisiytyy.

Itse olen ollut yhtäjaksoisesti toistakymmentä vuotta työelämässä, korkeaa koulutusta edellyttävissä kaupallisen alan asiantuntijatehtävissä suurissa suomalaisissa ja kansainvälisissä pörssiyhtiöissä sekä hieman pienemmissä yrityksissä. On hyviä juttuja, on huonoja juttuja, hienojakin saavutuksia, virheitä, juhlia, nauruja ja hampaankiristelyjä. Laidasta laitaan - mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että olen koko ajan ollut oravanpyörässä.

  • Herään joka aamu monta tuntia aiemmin kuin kehoni oikeasti haluaisi herätä
  • Juon kahvia tai muita piristeitä, jotta pysyn pirteänä työpäivän aikana
  • Käytän töihini 45 tuntia viikossa, joista vain pieni osa on aidosti tehokasta ja tuottaa aitoja onnistumisen tunteita tai muuttaa olennaisesti ympäröivää maailmaa
  • Tuon 45 tuntia olen poissa perheeni ja lapseni parista
  • Parhaatkin ja sopivimmat roolit ja tehtävät kestävät korkeintaan seuraavaan YT-kierrokseen saakka
  • Työpäivän jälkeen olen väsynyt, enkä jaksa aina tehdä niin paljon asioita läheisteni kanssa
  • Jonka jälkeen teen lisää töitä, jotta voin maksaa laskuja, elämistä (josta siis suurin osa on työtä) ja kulutusta

Toki omalla kohdalla olen jo pystynyt vähentämään omaa taloudellista riippuvuuttani, mutta edelleen ollaan oravanpyörässä ja se pyörähtää käyntiin taas ensi maanantaina kello 6.45, jolloin pakotan itseni hereille ja kohta astun tuttuun tapaan zombina ulos taloni ulko-ovesta ja vaellan satojen muiden zombien kanssa joukkoliikennevälineissä kohti konttorien kahviautomaatteja hakemaan elämälleni tarkoitusta. 

Siinä mielessä siis HS.fi-artikkelin Alisa, ja FIRE-ilmiö ylipäänsäkin, pyrkii nimenomaan oikeisiin asioihin, irtaantumaan tällaisesta oravanpyörästä, missä valtaosa töissäkäyvästä väestöstä juoksee päivästä toiseen. Kuten artikkelissa mainitaan, Alisa haluaa enemmän aikaa itselleen, henkisesti tärkeille asioille ja omille harrastuksille, ja luomalla passiivisia tulovirtoja, hän siirtää toimistossa istumiseen käytettävän - enemmän tai vähemmän merkityksettömämmän - ajan näihin itselleen tärkeisiin asioihin. 

Toki vasta 22-vuotiaana opiskelijana artikkelin henkilöllä ei välttämättä ole täysin oikeaa näkemystä työelämästä ja siitä, miten hän sen todella tulee kokemaan, joten voi hyvin olla, että hänen näkemyksensä hieman hioutuu matkan varrella. Mutta isoa kuvaa se tuskin muuttaa, ja siinä taustalla on kylmä fakta siitä, että valtaosa työtehtävistä ei ole täysin tekijälleen sopivia - ja varsin kaukana todellisista kutsumusammateista.

Yksi asia mitä myös kovasti ihmettelen näissä kommenteissa on itse artikkelissakin oleva arvio siitä, että FIRE-ilmiö selittyisi jotenkin hedonismilla.

  • ”Valistunut arvaukseni on, että ne johtuvat hedonismista, jota so­siaalinen media ruokkii. Jotkut ihmiset haluavat ihania asioita välittömästi ilman raskasta työtä ja raatamista”

Tätä hedonismia on viljelty viime aikoina muissakin yhteyksissä ja siinä mennään kyllä niin metsään kuin vain voi mennä. Taloudellisen riippumattomuuden tai aikaisen "eläköitymisen" tavoitteluhan lähtee monesti nimenomaan siitä, että elämästä karsitaan tarpeeton materialismi ja tarpeettoman suuri kulutus (joita siis se media ruokkii), ja keskitytään niiden sijaan oikeasti tärkeisiin asioihin elämässä. On mielestäni varsin outoa lähteä hakemaan selitystä FIRE-ilmiölle siitä, että firettäjät ovat hedonisteja.

Jos joku haluaa firettää, antaa mennä vaan. Siitä ei kannata kantaa huolta tai ahdistua, että joku on valinnut elämälleen erilaisen, valtavirrasta poikkeavan suunnan.


Kommentit

  1. Mutta mutta, oli siellä hyviäkin kommentteja. Hevosen pito, verkostomarkkinointi ja pätkätyöt ja säästäminen 100-200e kuussa ei tuo taloudellista riippumattomuutta. Näin sanoi yksi kommentti. Olisi tuossa vielä ehkä optimoitavaa, vaikka tavoite onkin hyvä.

    VastaaPoista
  2. Ei toki, mutta on tuo 100-200€/kk aika hyvin opiskelijalta kuitenkin. Itse 22-vuotiaana en ajatellut näitä asioita juurikaan eli mielestäni tuossa on asiat aika hyvällä mallilla, kun peilaan omaan taustaani. :) Valmistumisen jälkeen ansiot kuitenkin moninkertaistuvat - jos moninkertaistuvat myös säästöt, niin sitten ollaan ihan hyvällä tiellä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ensimmäinen 100 000 kasassa - miltä nyt tuntuu?

Näin ratkaisin case Bank Norwegianin